Otsikko: Luther
- 30 vuotinen sota
Viestejä yhteensä: 86 Keskustelu aloitettu: 17.08.2007 23:25 Viimeisin viesti: 22.08.2007 12:24
Paletti
kirjoitti toisella palstalla "liiallinen informointi, yksisuuntainen
opetus alkaa pikkuhiljaa ärsyttää siinä mielessä, että se on lukijan
aliarvioimista, ei keskustelua asiasta"
koetan pitää tämän huomautuksen mielessäni ja kutsun taas kaikkia nettiruukkulaisia vapaasti arvioimaan, arvostelemaan, korjaamaan ja täydentämään sekä keskustelemaan. tarkoitukseni on päättää Lutheria koskevat kirjoitukseni nettiruukussa katsomalla, miten raivoisasti perkele repi evankeliumin vapautumisen maan ja kansan hajalle. ja mitä Herra teki, ettei sana rististä taas hukkuisi ihmisviisauksiin. tämä ei ole helppoa luettavaa eikä sellaiseksi tarkoitettu, enempi ääneen ajattelemista ja haastamista keskusteluun nyt jo kaukaiselta tuntuvasta aiheesta. mutta ei se niin kaukainen ole...
Eurooppa oli
monien sisäisten ja ulkoisten mullistusten keskellä siirtynyt keskiajasta
uuden ajan alkuun.
Renesanssipaavit edustivat kristillisen kirkon syvää alennustilaa, johon voimakkaimman vastauksen antoi saksalainen Raamatun professori Martti Luther. Lutherin opetuksen seurauksena ilmestyi vastakeksityn kirjapainotaidon avulla monilla eri kielillä Raamatun käännöksiä, ja kansa pystyi itse lukemaan, mitä sinne on kirjoitettu. Evankeliumin sana levisi nopeasti yli Euroopan. Uusi manner oli äskettäin löytynyt Atlantin takaa ja monet kirkon ahdistamat pakenivat sinne Raamattu kainalossaan.
Paavit eivät
luovuttaneet valtaansa.
Erityisesti espanjalaisen jesuiittaveljeskunnan avulla, mutta myös monin muin tavoin, katolisen kirkon ote lujittui kun evankelinen suuntaus sammutettiin usein väkivalloin länsi-Euroopassa. Uskonpuhdistuksen vaiheita ja seurauksia olemme seuranneet Amadeen kanssa Ranskassa, ja nähneet miten järkyttäviä vaiheita hugenotit ovat siellä kärsineet Ludwigien vallan alla. Lutherin oma maa, pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta, pysyi koossa keisari Kaarle V pitkän hallinnon aikana. Voimakkaat vaaliruhtinaa, etenkin Saksin Frederik Viisas seuraajineen, pitivät protestanttisen kirkon hengissä autonomisilla hallintoalueillaan.
Vuonna 1517
Luther naulasi teesit anekauppaa vastaan Wittenbergin linnankirkon oveen.
Vuonna 1618 syttyi kolmekymmenvuotinen sota, joka keskittyi lähinnä Lutherin kotimaahan, evankelisen kirkon syntyalueeseen. Tämä perkeleellinen sota oli luonteeltaan toisenlainen kuin useimmat muut tuonajan sodat, kuten tulemme näkemään. Se johti nimenomaan Saksan siviiliväestön mittaamattomiin kärsimyksiin. Westfalenin rauhan aikaan 1648 noin kolmannes Saksan väestöstä oli kuollut sodan, sairauksien ja nälän käsiin. Brandenburgissa puolet miehistä oli saanut surmansa, monin paikoin muualla kaksi kolmasosaa.
Kolmekymmenvuotinen
sota alkoi protestanttien ja katolisten välisenä taisteluna. Evankelisten
kirkkojen synty vaaliruhtinaiden hallintoalueille oli sen alkusyynä.
Mutta kuten sodissa tavallisesti käy, taistelu levisi uskonnosta laajempiin valtakysymyksiin Hapsburgien mahtisuvun ympärille. Sodan kuluessa Ranskan katoliset joukot olivat välillä protestanttien puolellakin. Ruotsi-Suomi oli julma ja pelottava evankelisia edustava sotilasmahti, joka aiheutti uskomatonta tuhoa Saksassa. Lumikuninkaan armeija hävitti kaikkiaan 1,500 kaupunkia, joka oli kolmannes kaikista Saksan kaupungeista. Sen lisäksi meni Pohjolan kuninkaan joukkojen alla tuleen ja miekkaan 18,000 kylää ja 2000 linnaa. Mieti hetki noita lukemia, joissa erityisen hurjana kuuluu taustalla suomalainen sotahuuto "hakkaa päälle". Sananmukaisesti niin tehtiin. Siitä heille nimi hakkapeliitat.
Yllä lainattu
huomautukseni koski aihetta: avioliittoneuvonta. Kerroin siinä vain oman
mielipiteeni. Minua alkoi tyrkkäämmään se tyyli jota täällä harrastettiin,
kun joku sitä kaipasi takaisin. En tullut sitä rajanneeksi kunnolla, joten
täytyy korjata, ettei se koskenut Mikon luennoimaa historiatietoa, jonka hän
herkkänä tässä taisi ottaa itselleen.
MikkoL: ok, kiitos selvennyksestä :-)
uskonpuhdistuksen
vaiheet menivät niin, että ensin oli varovainen avaus.
sitten selvitettiin teologisesti ja Raamatun kannalta mistä on kyse ja laadittiin uskontunnustuksia sitten oli aseiden vuoro puhua. Tämä alkoi jo Lutherin elinaikana, Saksan protestanttiset prinssit muodostivat Schmalkaldenin sotilasliiton, joka sai pahasti turpaan keisari Kaarle V armeijalta, mutta nosti sitten sen verran päätään, että Augsburgin rauha solmittiin vuonna 1555. Tätä rauhaa Luther ei enää tässä ajassa nähnyt, hän kuoli 1546. Sopimus takas protestanteille ja katolisille oikeuksia "kenen alue, sen uskonto" periaatteella. Tämä rauha kesti noin viisikkymmentä vuotta. Martti tohtori oli taistelukentältä pois, mutta hänen kirjansa, uskontunnustukset, Calvinin opetukset, vastauskonpuhdistus ja kansankieliset Raamatut jatkoivat asiaa.
vuosisadan
vaihtuessa ne henkilöt, joiden kautta Jeesus oli Euroopan kirkkonsa
uudistanut, olivat lähes kaikki jo kuolleet.
Mutta taistelu oli vasta alkanut. Se pelättävä sielujen vihollinen, jota Laestadiuksen aikana sanottiin riettaaksi, tahtoi hävittää tyystin tämän evankelisen uskon vanhalta mantereelta. Kamppailu hengellisellä tasolla ei nyt ollut teologista, opilliset rintamalinjat luterilaisten, kalvinistien, anabaptistien ja katolisten välillä olivat selvät. Taistelu käytiin nyt asein uskonnon nimissä vallasta, vaikutusalueista ja oikeuksista. Tarina on kuin jännitysnäytelmä, jossa paholainen melkein tyystin onnistui tuhoamaan Lutherin työn Saksassa. Kunnes tilanne merkillisesti, suorastaan ihmeellisesti muuttui. Siinä oli suomalaisillakin osansa.
30-vuotinen
sota on verrattavissa elämän ja kuoleman taisteluun jossain gladiaattorien
kehässä. Miehille sanotaan, että kaikki on luvallista, voittaja on se, joka
jää henkiin.
Palkkasoturiarmeijat eivät totelleet mitään sääntöjä eivätkä heidät palkanneet johtajat niitä suuremmalti antaneetkaan. Tuo lienee ollut uudemman Euroopan pahin siviileihin kohdistunut sota ennen 1900-luvun maailmansotia. 30-vuotisen sodan jälkeen luotu rakenteellinen hajanaisuus lienee myös vaikuttanut saksalaisen kansallis-romantiikan ja sen pohjalta nousseen sotaisan kansallismielen taustalla, jotka kantoivat rankkaa hedelmää 1914 ja 1939.
30-vuotinen
sota oli Euroopan viimeinen suuri uskonnosta käyty sota.
(Onhan niitä kahakoita siellä täällä myöhemminkin ollut. Mutta esimerkiksi pohjois-Irlannin protestanttien ja katolisten kamppailu Belfastissa on pikku tarina, jota historiassa tuskin mainittiaisiin tuon sodan kauhujen keskeltä.)
Augsburgin
tunnustus on omistettu
Pyhän roomalaisen keisarikunnan hallitsijalle Kaarle V:lle. Tämä espanjalais-syntyinen keisari oli aikansa Euroopan merkittävä hallitsija, jota itse paavikin pelkäsi. Hän istui valtiopäivillä ja kuunteli uskonpuhdistuksen sanomaa. Kaarle V on merkillinen hahmo, joka jotenkin huojui protestanttien tukemisen ja vainoamisen välillä, etsien Turkin ottomaanien uhkaamalle valtiolleen sisäistä rauhaa. Augsburgin rauha oli askel siihen suuntaan. Myös hänen jälkeensä tulleet keisarit suhtautuivat uskonasioihin maltillisesti ja antoivat protestanttien olla rauhassa: Ferdinand I, Maximilian II, Rudolf II ja Matthias.
mutta vuonna 1619
Pyhän roomalaisen keisarikunnan valtaistuimelle nousi Habsburgien suvusta
Ferdinand II (1578-1637).
Hänen mukanaan alkoi kantaa katkeraa hedelmää Ignatius Loyolan rakentama protestanttien vastainen syvällinen strategia. Koko evankelinen liike ja Lutherin opettama puhtaan evankeliumin Sanan opetus oli pian oleva koko keski-Euroopassa täydellisen tuhon partaalla. Ferdinand II oli näet opiskellut Ingolstadtin yliopistossa.
jesuiitat ovat
tänään roomalais-katolisen kirkon suurin veljeskunta, johon kuuluu yli 20.000
miestä.
fransiskaaneja on yli 30.000, mutta he ovat jakautuneet moniin pienempiin ryhmiin. jesuiitta sana tarkoittaa suomeksi "jeesustelijaa", ja sillä oli aluksi varmaan pilkallinen sävy. yhteisön virallinen nimi on "societas iesu" ja he kutsuvat usein itseään "Jeesuksen sotilaiksi". Olihan Lutherin aikana elänyt Ignatius Loyola (1491-1556) upseeri ennenkuin perusti tämän munkkikunnan. Jesuiitat ovat niin uskollisia paaville, että sanovat "näen valkoista, mutta voin uskoa värin mustaksi, jos kirkko niin opettaa". Järjestöä johtaa tänään Peter Hans Kolvenbach ja sillä on aktiivista toimintaa kaikkialla maailmassa, myös ns. suljetuissa maissa.
Jesuiittakunnan
perustanut espanjalainen Ignatius Loyola näki 1534 perustetun järjestön
tärkeäksi tehtäväksi kirkon opin ja paavin aseman suojaamisen.
He onnistuivatkin tehtävässään erinomaisesti evankelisia vastaan, ja uskonpuhdistuksen tuli sammui Espanjassa, Portugalissa, Italiassa, Ranskassa, etelä-Saksassa, Itävallassa ja Puolassa. Katolisen kirkon asema sen sijaan lujittui. Jesuiitan päivän olennainen osa on Loyolan laatima "Hengelliset harjoitukset", 200 sivuinen meditaatioita ja rukouksia sisältävä kirja kuukauden 30 päivälle. Sen tarkoitus on vahvistaa yksilön spiritualiteettia ja kristillistä uskoa sen roomalais-katolisessa muodossa. Kirjassa on valtava voima ja se on edelleen jesuiittojen päivittäisesää käytössä tänään.
Loyola katsoi
evankelisen liikkeen leviämistä ja erityisesti Lutherin kansanopetuksen ja
virsien tehoa.
Hän tajusi, että katolisen papiston yleinen heikko koulutustaso ja huono Raamatun tuntemus saattaa heidät häpeään valveutuneen protestanttisen maallikonkin kohdatessa. Jesuiitat alkoivat sen tähden määrätietoisen opetus- ja koulutustyön, joka on mielestäni ollut heidän tehokkain aseensa Lutherin ja Calvinin opetuksia vastaan. Tärkeimmät 30-vuotisen sodan armeijan johtajat ja poliitikot katolisella puolella olivat käyneet jesuiittojen ylläpitämiä kouluja tai yliopistoja. Kuten sanottu, yhdessä he tuon sodan aikana melkein onnistuivat tuhoamaan evankelisen herätyksen koko Saksassa.
kuten edellä on
mainittu, tilanne katolisten ja protestanttien välillä kärjistyi keisari
Ferdinand II noustessa Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan
hallitsijaksi.
Ferdinand II oli sydänjuuriaan myöten katolinen, voisimme sanoa "taisteleva katolinen", joka oli koulutettu jesuiittojen suojissa. Hän oli juuri sellainen keskeisessä valta-asemassa oleva tavattoman voimakas ase kirkon puolella, josta Ignatius Loyola saattoi vain uneksia "Jeesuksen sotilaiden" järjestöä kehittäessään. Ignolstadtin yliopisto perustettiin 1472 ja eräs sen alkuperäisistä tarkoituksista oli tukea kristillistä uskoa. Lutherin aikana sinne tuli nopeasti paljon evankeliumin koskettamia opettajia ja oppilaita. Mutta vastauskonpuhdistuksen Johann Eck (1486-1543) otti sen katolisen kirkon haltuun ja pian se oli käytännössä jesuiittojen yksin hoitama. Ferdinand II:n alma mater, Ingolstadtin yliopisto, lakkautettiin vuonna 1800.
pitkään kytenyt
tilanne alkoi savuta tupruttaa Markuksen päivänä vuonna 1606 Donauwörthin
kaupungissa Baierissa.
Kaupungin katoliset asukkaat halusivat perinteensä mukaan marssia kirkon luo lippuja ja ristejä kantaen. Kaupungin enemmistönä olevat protestantit estivät marssin. Vuonna 1607 marssi muuttui käsikähmäksi ja tappeluksi aivan kuten olemme nähneet omana aikanamme Belfastissa tapahtuvan. Luterilaiset tuskin arvasivat, millaiseen ampiasipesään he olivat tyhmyyksissään kepin pistäneet.
Arvasit oikein,
myös Baierin vaaliruhtinas Maximilian I (1573-1653) oli käynyt Ignolstadtin
yliopiston.
Terveydeltään heikko Maximilian I oli pysytellyt sivussa, mutta Donauwörthin tapahtumat olivat hänelle sietämätön loukkaus ja hänestä tuli "taisteleva katolinen". Vaaliruhtinaan joukot marssivat protestanttien tukikohtana tunnettuun Donauwörthin vapaakaupunkiin joulukuussa 1607. Katoliset ottivat hänet riemuiten vastaan. Protestantteja sen sijaan odotti karu yllätys. Vaaliruhtinas alkoi nopeasti murtaa heidän valtaansa kaupungissa, katolisia asetettiin tärkeisiin hallintotehtäviin ja katolisen kirkon asemaa vahvistettiin. Markuksenpäivän marssin estäminen oli murheellinen virhe, jonka seurauksena tapahtumat alkoivat vyöryä väistämättömästi kohti kauheaa sotaa.
Kauan kestänyt
suhteellisen rauhallinen jakso, jonka aikana Lutherin opetuksia noudattavat
protestanttiset kirkot olivat keisarikunnan suojeluksessa oli nyt nopeasti
päättymässä.
Evankeliset katsoivat huolestuneena Maximilian I toimia Donauwörthissä. Valtiopäivillä katolisten aloite meni läpi keisarin suostumuksella, Augsburgin rauha uudistettaisiin vain jos katoliset saisivat heiltä 1552 lähtien otetut maaomaisuudet takaisin. tilanne alkoi olla todella huolestuttava evankelisten kannalta.
Pyhä
roomalainen keisarikunta oli itse asiassa joukko lähes itsenäisiä
ruhtinaskuntia, joiden edustajat kokoontuivat valtiopäiville ja joita keisari
muodollisesti johti.
Katolisen painostuksen kasvaessa protestantit päättivät nyt liittoutua keskenään Schmalkaldenin liiton tapaan suojaamaan luterilaista väestöä ja kirkkoa. Myös kalvinistit tarvitsivat suojelua. Toukokuun 14, 1608, muodostettiin "protestanttien liitto", johon tulivat mukaan Palatinate, Anhalt, Neuburg, Württemberg, Baden, Ansbach, Bayeri, Hesse-Kassel, Brandenburg, Ulm, Strasburg ja Nürnberg. Tärkeä ja voimakas Saksin vaaliruhtinaskunta, jolla oli niin suuri merkitys Lutherille itselleen, jäi tästä liitosta sivuun.
Jesuiittojen
kasvattama taisteleva katolinen, Baierin Maximilian I, tarttui asioihin ja
alkoi muodostaa "katolisten liittoa" protestanttien esimerkin
mukaan.
Prinssi-piispat, niin todellakin heitä kutsuttiin, kokoontuivat Maximilian toivomuksesta ja solmivat liiton heinäkuun 10, 1609. Mukaan tulivat aluksi Augsburg, Konstanza, Passau, Ratisbon ja Würzburg. Mainz, Köln ja Triere liittyivät pian mukaan. Hieman omituinen keisari Rudolf II (1552-1612) pysytteli suurten taide ja esinekokoelmiensa, alkemiansa ja astrologiansa parissa palatsissaan, eikä juuri puuttunut tapahtumiin. Katolisena keisarina hän oli kuitenkin alunperin antanut Maximilianille tehtäväksi Donauwörthin kaupungin tilanteen selvittämisen ja oli näin mukana 30 vuotisen sodan sytyttämisessä.
Helmikuun 10.
1610, katolisen liigan kaikkien suurten kaupunkien ja lukuisten pienten
edustajat sopivat yhteisestä puolustautumisesta sekä rahoituksesta ja
aseistautumisesta, mikäli taisteluita syntyisi.
Sekä paavi Paavali V (että keisari Rudolf II kannustivat katolisen liigan luomista. Ehkä pahaenteisintä on tässä vaiheessa evankelisen kirkon kannalta, että myös Espanjan kuningas Filip III (1578-1621) antoi hankkeelle kannatuksensa. Espanjan sotilasmuodostelmat olivat tuon ajan pelätyin ja vaarallisin uhka sotatantereella. Usein sotilaat pakenivat riveistä kuullessaan, että joutuisivat espanjalaisten kanssa kamppailuun.
Kertaan tässä
lyhyesti tapahtumat, joilla oli niin kohtalokkaat seuraukset.
Donauwörthin vapaakaupungin luterilaiset halusivat näyttää valtansa ja estivät 1606 ja 1607 Markuksenpäivän katolisen marssin. Keisari Rudolf II antoi määräyksen palauttaa heidät kuriin, ja Augsburgin rauha vuodelta 1555 särkyi. Baierin Maximilian I marssi joukkoineen kaupunkiin ja alkoi väkisin muuttaa sitä taas katoliseksi. Valtiopäivät vaativat katolisen omaisuuden palauttamista ja keisari oli hiljaa. Huolestuneet protestantit muodostivat 1608 liittoutuman, josta vahva Saksi jäi kuitenkin pois. Katoliset vastasivat luomalla jesuiittojen kasvattaman Maximilian I johdolla 1609 "katolisen liigan", äärimmäisen vaarallisen sotilasliittoutuman, jota tukivat sekä paavi, keisari että Espanjan kuningas. Asetelmat murhenäytelmän alkamiselle olivat valmiit. Lutherin ja koko uskonpuhdistuksen asia oli Saksassa kohta aivan tuhon partaalla.
Joo tätä
historiajuttua luen mielelläni ja varmaan moni muukin lukee.
MikkoL: kiitos rohkaisusta
Jos katselemme
1610-luvun tilannetta keski-Euroopassa shakkilaudan tapaan, siellä tosiaan on
kuninkaita ja kuningattaria, piispoja, ratsuja, torneja ja tuhansia ja
tuhansia väkivaltaiseen kuolemaan kulkevia sotilaita.
Koetan hieman hahmottaa tuon shakkipelin luonnetta eli 1600-luvun sodankäynnin peruspiirteitä. Toivottavasti teksti auttaa sisäistämään hyvin sekavaksi käyvää hurjien tapahtumien sarjaa sodan päävaiheissa 1618-1648.
kansallisvaltiot
ja yleinen asevelvollisuus ovat nuorempaa tuotetta.
1600-luvun alkaessa se joka kykeni kokosi armeijan maksamalla sotilaille palkan. palkkasotureita oli eri kansoista, saksalaisia ammatisotilaita kutsuttiin Landknechte nimellä. jotkut hevosensa kanssa, jotkut jalan. voimme kuvitella, miten monenlaisia miehiä armeijaan lähti seikkailujen, palkan ja ryöstösaaliin toivossa. sankareita ja roistoja, armeliaita ja julmia, rohkeita ja pelkureita. henkilökohtainen kunnia ja maine oli saavutettavissa sotatantereella. tällaiset sotajoukot elivät siitä alueesta, jossa olivat, sen karjasta, maidosta, viljasta ja asukkailta otetusta ryöstösaaliista. piti olla melkoinen isäntä, joka uskalsi sano ei kun joukko ronskeja, tunteettomia nälkäisiä ja hampaisiin aseistettuja miehiä taas ovelle koputteli.
30-vuotisen
sodan päähenkilöitä hajanaisessa Saksassa ovat henkilöt, jotka kykenivät
palkkaamaan suuren sotajoukon ja sitten tarjoamaan palveluksiaan ruhtinaille
ja kuninkaille.
Pohjoismaiden, Tanskan-Norjan ja Ruotsi-Suomen kuninkaat sen sijaan johtivat omia joukkojaan, jotka koottiin maakunnista verojen tapaan. Taistelutantereilla nämä valtiolliset armeijat eivät olleet siviilejä kohtaan sen armeliaampia kuin parkkiintuneiden palkkasotureiden armeijat, kuten tulemme näkemään. Piti heidänkin huoltonsa pelata ja jostain ruokaa ja sotasaalista saada. Ei ole vaikea kuvitella, mistä kyläläisistä ja kaupunkilaisista tuntui, kun kerrottiin että 20.000 miestä on marssimassa heidän kotejaan kohti.
1600-luvun
alkupuolella tuliaseet eivät vielä olleet niin voimakkaita ja tarkkoja, että
ne olisivat yksin ratkaisseet taistelun.
Sotajoukot käsittivät paljon peitsimiehiä, jotka kantoivat hurjia neljä tai viisimetriä pitkiä rautakärjellä vahvistettuja peitsiä. Näiden tarkoitus oli yleensä pysäyttää vihollisen ratsuväen hyökkäys, harvemmin itse lähteä hyökkäämään raskaan, kömpelön ja vaikeasti joukossa käännettävän aseensa kanssa. Henkilökohtaisena puolustuksena heillä ei peitsen raskauden takia ollut kilpiä, joten vihollisen läpäistessä puolusten he olivat lähitaistelussa heikoilla ja kuoleman vaarassa.
Tärkeimmät
tuliaseet olivat musketit ja kenttätykistö.
Peitsimiesten kanssa kulkevat musketöörit kantoivat pitkää kiväärin tapaista asettaan, joka oli kerran laukaistava. Ruuti kaadettiin sarvesta pieneen pannuun iskurin kytevän narunpätkän lähelle. Latauskepillä työnnettiin ruuti ja luoti sisään ja parilla napautuksella tiukkaan. Ase oli raskas ja joskus piippua tuettiin kepin nojassa. Musketin lataamista ja ampumista harjoiteltiin kovasti ja näin päästiin järjestelmälliseen komennon mukaan tehtyyn ammuntaan, laukaus pari minuutissa. Ruotsi-Suomen hyvin koulutetut musketöörit pystyivät lataamaan ja ampumaan kolme neljä kertaa nopeammin kuin eurooppalaiset vastustajansa.
Peitsimiesten
ja musketöörien rivit olivat syvät, joskus kymmenenkin. Musketit koetettiin
laukaista yhtä aikaa haulikkomaisen tehon saamiseksi, miehet siirtyivät
sitten rivin taakse lataamaan kun seuraava rivi laukaisi.
Rihlaus ei vielä ollut yleistä, joten musketti ei ollut tarkka. Komentajat eivät edes odottaneet osumia tiettyihin kohteisiin, vaan kuulasadetta päin tulevaa vihollista kohti. Muskettien tulitus oli tappavaa 20 metrin päähän asti. Musketin laukaisu kehittyi sodan kuluessa ja rihlaus laittoi luodin pyörimään tehden siitä tarkemman. Sateessa luotettavasti toimivat piikivi-iskurit yleistyivät vasta 30-vuotisen sodan jälkeen.
Kenttätykistö oli kyllä mukana, mutta tämä
aselaji ei vielä ollut niin ratkaiseva kuin myöhemmin tulivoiman kasvaessa,
kantomatkan ja tarkkuuden pidetessä ja räjähtävien ammusten keksimisen myötä
(vihollisen keskellä mieluummin kuin tykin putkessa).
Sen sijaan ratsuväki oli tuon ajan armeijan huippua, tehtävä, johon aateliston nuoriso kaipasi. Kevyt ratsuväki käytti kypärää, rintalevyä ja oli aseistettu miekoin ja satulan pistoolein. Sen tärkeänä tehtävänä taistelutilanteessa oli usein legendaarista rohkeutta osoittanut rynnäkkö vihollisen asemiin. Raskas ratsuväki oli vielä ritariajan muistoissa raskaine haarniskoineen, jotka kestivät musketin luodin. Nämä "cuirassier" nimellä tunnetut joukot olivat armeijan eliittiä, joka rohkeasti syöksyi vihollisen keskelle ratsunsa kiidättämänä kädessä raskas miekka, satulassa kaksi ladattua pistoolia, joskus keihästäkin sojottaen.
Upseerit
asettivat taistelutilanteessa sotilasyksiköt toisistaan jonkun matkan päähän
rintamaan. Peitsimiehet ja musketöörit olivat valmiita toimimaan yhteisten
käskyjen pohjalta.
Pitkien peitsien ja tulituksen rytmin takia joukon koulutus kasarmissa oli hyvin tärkeää, ja ruotuväen rutiinit alkoivat muodostua. Aseensa lataamisen musketöörit osasivat tehdä ajattelematta ja aivan automaattisesti vaarallisessa taistelutilanteessa. Peitsimiehet seurasivat toistensa liikkeitä ja pystyivät pitkien varsien sekaantumatta liikkumaan jonkin verran. Nämä perusjoukot muodostivat rintaman keskustan, oikean ja vasemman sivustan. Tykistöä asetettiin asemiin vihollisen ja komentopaikka oli jossain korkeammalla kohdalla rintaman taustalla. Koska pitkät aseet osoittavat eteenpäin ja miehiä saattoi olla jopa tuhat, sivusta ja tausta olivat erityisen alttiita hyökkäyksille, ja ratsuväki suojasi niitä.
Taistelun tavoite oli särkeä vastustajan
rintama, koska sen seurauksena usein vihollisjoukot joutuivat pakokauhuun ja
alkoi silmitön karkuun juoksu.
Näin kauhistuneina pakenevien miesten surmaaminen oli ratsuväelle helppoa ja joissain taisteluissa kokonainen armeija saattoi joutua tuhon omaksi tai sotavangiksi. Ratkaisevan tärkeää oli siis pitää asemat ja linjat, suojata sivusta ja aiheuttaa hyökkääjälle muskettien ja tykkien tulella mahdollisimman paljon vahinkoa ennenkuin ne ennättivät peitsimiesten kimppuun. Lähitaistelussa peitsimiehet olivat alakynnessä ja koko osaston sortuminen oli suuri vaara, koska näin syntyneestä aukosta vihollisen ratsuväki sitten pääsisi takakautta suojattomien ja hitaasti kääntymään pystyvien sotilaiden kimppuun.
Kerron jatkossa
tärkeistä 30-vuotisen sodan taisteluista, joissa monissa toistuvat nämä samat
edellä lyhyesti ja sotahistorian ammattilaisten näkökulmast varmaan aika
epätarkasti kuvatut aiheet.
Historiallisen tilanteen ja taistelujen kulun ymmärtämiseksi on ehkä tärkeintä muistaa tuo perustava ero 1600-luvun palkkasotureihin nojaavan ja modernien yleiseen asevelvollisuuteen nojaavien armeijoiden välillä On hyvä myös pitää mielessä ero tuona jan muskettien noin 60 metrin kantomatka, josta vain 20 metriä oli varmasti tappava. Nykyajan raskaat konekiväärit ja kilometrin etäisyydellä vielä tappava rynnökkäkivääri edellyttävät aivan toisenlaista sodankäyntiä, jossa hevosten komea rynnäkkö on silkkaa itsemurhaa.
Alexander Dumas
vanhempi kirjoitti Richelieun ja kuninkaan musketööreistä kuuluisan
teoksensa, joka on historillisesti varsin tarkka hattuineen, miekkoineen ja
viittojen väreineen.
Dumasin "Kolme musketööriä" on tarkka myös henkilökuvauksessa. Tuon ajan alempi aatelisnuoriso pyrki muskettijoukkoihin, koska se oli heille ainoa tapa edetä lähemmäs kuninkaan piiriä. Raskas ratsuväki oli vanhojen aatelisukujen ja ritarien hallussa, eikä sinne hevin otettu alemman säädyn väkeä. Kirjan sankari, d'Artagnie, pääseekin sankarina ja seikkailijana aivan kuninkaan ja kuningattaren lähelle tärkeisiin tehtäviin Englannin suuntaan. Kirja siis sijoittuu 30-vuotisen sodan aikoihin, mutta keskittyy Ranskan sisäisiin tapahtumiin. Samanlaista väkeä oli keski-Euroopassa muuallakin, erityiseseti Ruotsi-Suomen musketöörit olivat kuuluisia taidoistaan, koulutuksestaan ja nopeudestaan. Siitä myöhemmin lisää.
MikkoL:
Alexandre Dumas: Kolme muskettisoturia (Les trois mousquetaires, 1844, suom. Lauri
Hirvensalo WSOY 1991, 9. suom. painos)
nimi p.o. D'Artagnan
30-vuotisen
sodan vaiheita on helpompi ymmärtää, kun ne ryhmitellään neljään jaksoon.
Joka pykälällä taistelujen rajuus, joukkojen määrä ja raakuus vain kasvaa. 1. 1618-1625 Böömin hussiitit (Tshekkoslovakian länsiosat) 2. 1625-1629 Tanskan väliintulo (Kristian IV) 3. 1630-1635 Ruotsin väliintulo (Kustaa II Aadolf) 4. 1631-1648 Ranskan väliintulo (Richelieu)
palstan
aiheeseen liittyen Iltalehden pakinoitsija Aarne Laitinen muuten kirjoitti
tänään (20.8.)
"Kun suomenruotsalaisten maanryöstäjien pyhimys, tuo 1600-luvun Hitler, Kustaa II Aadolf, ryösti ortodoksikarjalaisten maat Stolbovan rauhan jälkeen, savolaiset maanryöstäjät tulivat auttamaan etnisessä puhdistuksessa ja vohkimaan heidän maansa."
MikkoL:
http://www.iltalehti.fi/kolumnistit/200708176474768_ko.shtml
Tshekkien
kamppailu kansallisen itsenäisyytensä puolesta on ollut syvästi sidoksissa
Jan Husin (1370-1415) aloittamaan uskonpuhdistukseen.
Kirkon uudistusta vaatineen Husin polttaminen roviolla Konstanzan kaupungissa kesäkuun 6, 1415, sai aikaan raivoisan kansannousun. Yllättäen tshekit voittivat vihatut katoliset itävaltalaiset valtiaansa ja oman kuninkaansa, ja Rooma joutui antamaan heidän "hussilaiselle" kirkolleen monia vapauksia. Aikanaan myös Martti Luther oppi tuntemaan Husin kirjoituksia ja ne vaikuttivat häneen voimakkaasti. Vuoteen 1617 mennessä hussilaiset tshekit olivat saaneet elää rauhassa katolisen väestön rinnalla ja myös Saksasta tullut protestantismi alkoi vaikuttaa. Keisari Rudolf II oli antanut vuonna 1609 vielä yhden kirjallisen vakuuden siitä, että Augsburgin rauhan mukaan Pyhän sakslais-roomalaisen keisarikunnan asukkailla oli oikeus omaan uskoonsa.
Maltillinen katolien keisari Matthias
(1557-1619), tavoiltaan hyvin omituisen Rudolf II seuraaja, ei saanut lapsia.
Wienin piispa, kardinaali Melchior Klesl (1552-1630) oli keisari Matthiaksen neuvonantajana ja pyrki kaikin tavoin säilyttämään valtakunnassa rauhan katolisen ja protestanttisen väestön välillä. Esimerkiki vuonna 1606 Unkarin luterilaiset saivat uskonnon harjoittamisen vapauden juuri kardinaali Kleslin vaikutuksesta. Mutta kun tilanne lähti vyörymään Prahassa, sen enempää keisari kuin hänen neuvonantajansa ei voinut sitä enään pysäyttää. Samoin kuin Donauwörthin luterilaiset, Prahan hussiitit kaivoivat verta nenästään. Ja saivat sitä oikein ämpärikaupalla - nimittäin omaa vertansa.
Böömin
kuningasta valittaessa katoliset halusivat Prahaan Habsburgien ruhtinassuvun
pojan, Styrian Ferdinandin (1578-1637).
Arvasit oikein, myös hän oli opiskellut jesuiittojen yliopistossa Ingholtissa ja oli palava, taistelumielinen katolinen. Monet Böömin protestanteista pelkäsivät Ferdinandia, joka kuninkaana ja kiivaana katolisena varmaan kääntyisi heitä vastaan. He toivoivat tämän sijasta kuninkaaksi Evankelisen liigan perustajan poikaa, Palatinan vaaliruhtinas Fredrik V (1592-1636), joka oli itse protestantti. Mutta koska osa heistä kannatti katolista Ferdinandia, tämä valittiin kruununprinssiksi 1617, keisari Matthiaksen kuoltua hänestä tulisi Böömin kuningas.
jännite
katolisten ja protestanttien välillä kiristyi Ferdinandin valinnan
seurauksena. Kruunuprinssi itse lähetti kaksi edustajaansa Prahaan hoitamaan
asioita: toinen oli Svalatan kreivi Wilhelm (1572–1652) ja toinen nimeltään
Jaroslav Borzita Graf Von Martinicz (1582–1649).
Huomaa heidän kuolinvuotensa, 1652 ja 1649, ei kummallakaan 30-vuotisen sodan alkamisvuosi 1618, vaikka läheltä liippasi. Kävi näet niin että kiivaasti protestanttien asiaa ajaneen kreivi Thurnin johdolla böömiläiset protestantit vangitsivat Ferdinandin edustajat Prahan Hradčany linnassa ja tuomitsivat pikaisen "oikeudenkäynnin" jälkeen kuolemaan.
Nopea tuomio
annettin toukokuun 23, 1618 ja pantiin heti täytäntöön.
Molemmat arvohenkilöt vietiin salin ikkunan luokse ja heitettiin sieltä ulos. Myös heidän kirjurinsa Filip Fabricius sai lentää ikkunasta ulso heidän peräänsä. Ikkuna oli yli kolmenkymmenen metrin korkeudella, oman aikamme kivitalon neljännessä tai viidennessä kerroksessa. Mutta nyt tapahtui kummia. Kun kreivi Thurn katsoi ikkunasta ulos, maassa ei maannut verisiä ruumiita, vaan kolme miestä käveli rauhassa poispäin linnasta. Katolisen version mukaan enkelit suojelivat putoajia, ja he säilyivät vahingoittumattomina. Protestanttien vähemmän hurskaan version mukaan alla oli hevosen sontaa, joka pehmensi kaverien putoamisen. Ferdinand aateloi Filip kirjurinsa myöhemmin, ja juhlavaksi nimeksi tuli von Hohenfall ("korkealta pudonnut").
Näin alkoi,
toukouun 23 1618 böömiläisten avoin kapina Pyhän roomalaisen keisarikunnan
hallitsijaa vastaan.
Tyhmyydessään he innostuivat vielä enemmän kuullessaan keisari Matthiaksen kuolleen. Ingholdtin yliopiston taisteleva katolinen nousi keisariksi ja Böömin kuninkaaksi nimellä Ferdinand II. Katolisten ja protestanttien väliset aseelliset kahakat levisivät nopeasti Prahasta Sleesiaan, Lusatiaan ja Moraviaan. Ratkaisuun ei päästy eivätkä keisarin joukot pystyneet rauhoittamaan hussiitteja. Ferdinand II päätti pyytää avuksi serkkuaan, joka oli Espanjan vakavanaamainen kuningas Filip IV (1605-1665). Sanotaan, että hän nauroi kuninkaana ollessan vain kolme kertaa. 1621-1665 on pitkä aika pitää naama peruslukemilla. Tilanne oli nyt protestanttisten tshekkien kannalta niinkuin suomeksi sanotaan, voihan nenä...
Aluksi kaikki
näytti menevän suorastaan loistavasti.
Böömiläiset voittivat taistelun toisensa jälkeen kreivi Thurnin johdolla. Itävallan protestantit (kyllä, nykyään tulisen katolisessa maassa oli tuohon aikaan aatelistossa paljon evankelisia, etenkin pohjoisessa) liittyivät mukaan. Transsylvanian protestanttinen prinssi hyökkäsi Turkin tuella Unkarin katolisia vastaan. (vampyyri kertomusten kreivi Draculan vuoristoinen maa tuo Transsylvania) Sablatin taistelun tappiosta huolimatta 10. 6. 1619 hussiittien voittokulku jatkui. Ferdinand II joutui luopumaan Böömin kuninkuudestaan samana vuonna elokuun 17.
marraskuun
neljäntenä kalvinistinen Fredrik V asetettiin kuninkaaksi vastoin katolisen
keisari Ferdinand II tahtoa. Transsylvaniassa katolisten joukot oli
kukistettu vuoteen 1620 mennessä.
Tilanne näytti siis evankelisten kannalta kulkevan kohti suuria voittoja ja protestanttisen uskon vahvistumista Böömissä, Transsylvaniassa ja Itävallassa. Mutta sitten tulivat espanjalaiset. He marssivat Brysselistä ensin Itävaltaan, jossa yhdessä katolisen liigan kokoaman armeijan kanssa protestantit kukistettiin. Katolista liigaa johti huippulahjakas sotilas, Johann Tserclaes, Tillyn herttua (1559 - 1632) eli lyhyesti kenraali Tilly. Protestanttien yli kymmenen vuotta aiemmin juhlallisesti solmima puolustuliitto vetäytyi konfliktista Ulmin kaupungissa 1620. Saksalaiset eivät asettuneet tshekkien tueksi espanjalaisten ja Tillyn katolisten lähestyessä syksyllä 1620 pääkaupunkia Prahaa.
Tshekkin
historian kannalta kohtalokkaana marraskuun 8 päivänä 1620, vain vuosi
kuningas Fredrik V kruunajaisten jälkeen, espanjalaisten ja katolisen liigan
yhdistetyt voimat olivat Prahan tuntumassa.
Anhalt-Bernburgin prinssi Kristian I (1568–1630) johti 25.000 böömiläisestä miehestä ja palkkasotureista koostuvaa sotajoukkoa. Prahan puolustajat olivat asettuneet asemiin Bílá Horan eli Valkoisen Vuoren rinteellä. Tästä hän toivoi katkaisevansa vihollisten tien Prahaan. Oikealla sivustalla oli metsästylinna, vasemmalla vuolas puro ja suoalueita. Miehet odottivat 20.000 sotilasta käsittävän vihollisjoukon tuloa hermostuneina. He olivat yksin, kukaan protestantteihin kuulunut liittolainen ei ollut lähtenyt heidän avukseen.
Katoliset
joukot pysähtyivät vuoren lähettyville tarkkailemaan ja arvioimaan
tilannetta.
Koeta kuvitella, miltä näyttää 20.000 miehen aseistettu joukko Valkoiselta vuorelta katsottuna, korkeine peitsineen, hinuvine sotaratsuineen, vahvasti haarniskoituine ritareineen ja lippuineen. Sanotaan, että eräs munkki toi katolisille Neitsyt Marian ikonin, jonka protestantit olivat häväisseet. Se nosti joukkojen vihan äärimmilleen. Mutta suoran hyökkäyksen sijasta katoliset lähettivät pienen hyvin koulutetun osaston vuolaan puron kulkevalle sillalle ja sieltä sivusta käsiin Prahan puolustajien kimppuun. Valkoisen vuoren taistelu kesti kaksi tuntia. Pakokauhuun joutunut böömiläisten armeija lyötiin pirstaleiksi ja tuhannet ja tuhannet saivat surmansa. Katolisten joukoista kaatui vain 700 sotilasta.
Protestanttien
valitsema kuningas Fredrik V ja hänen vaimonsa Elizabeth joutuivat maanpakoon
Ruotsiin. Kovin lyhyen hallitusajan takia heille on tshekkien historiassa
annettu "Talvikuninkaan ja kuningattaren" nimi.
Protestantit oli nyt täydellisesti lyöty, heillä ei ollut lainkaan omia sotajoukkoja, hussiittien toista sataa vuotta aiemmin saaneet erityisvapaudet peruttiin ja maasta tehtiin katolinen. Tshekit joutuivat odottamaan yli kolmesataa vuotta ennenkuin saivat itsenäisyytensä. Tuona aikana katolinen opetus upposi syvälle kansaan. Mutta Jan Husin ja hänen aikansa sankaritarinat pitivät yllä myös protestanttista uskoa, ja kirkko elää tänään tuossa maassa. Smetanan "Vaterland" on erittäin vaikuttava orkesteriteos, joka kertoo tuosta varhemmasta historiasta. Tshekit eivät niin paljon puhu Talvikuninkaan ajasta. Ikäviä muistoja enimmäkseen. Itse protestantit tuon 30-vuotisen sodan ensimmäisen vaiheen aloittivat ja maksoivat siitä erittäin kalliin hinnan.
Pyhän
roomalaisen keisarikunnan sisäinen uskonnollis-poliittinen tilanne muuttui
Böömin kapinan kukistamisen myötä ratkaisevasti.
Jesuiittojen kouluttamat taistelevat katoliset keisarit eivät suvainneet protestanttien isottelua missään. Valkoisen vuoren murskavoitto 1620 koettiin suurena Jumalan lahjana aina Roomaa myöten, palautuivathan nyt suuret historialliset alueet paavin valtaan. Katolinen liiga oli osoittanut kenraali Tillyn johdolla sotilaallisen mahtinsa. Espanjalaisten raudanlujat ja tappavat tercia-muodostelmat herättivät pelkoa rohkeimpienkin protestanttisten sotilaiden sydämissä. Miksi jättää asia kesken? 1621-25 espanjalaiset ottivat ensin Palatinan melko helposit, lyöden Mannheimin ja Heidelbergin 1622 ja Frankentahlin 1623. Uhka kohdistui nyt jo koko Saksan evankelisten olemassaoloon.
Evankelinen liiga oli purkautunut Valkoisen
vuoren katastrofin jälkeen hyödyttömänä.
Kuka uskonpuhdistuksen asiaa vielä voisi puolustaa kasvavan katolisen sotilasmahdin edessä, jota Espanja nyt voimakkaasti tuki? Brunswickin nuori herttua Kristian (1599-1626) oli hurjapäinen ratsumies ja kunnianhimoinen sotilas. Suorastaan "vaarallinen fanaatikko" hänen omien aikalaistensa mielestä. Katoliset, joiden kirkkoihin hänen julmat tekonsa kohdistuivat, kutsuivat häntä nimellä "der Tolle", Hullu. Hänen hartioillaan lepäsi Saksan protestanttien viimeinen toivo puolustautua.
Kristianin
lyhyttä ja railakasta uraa miettiessä nousee kysymys, miten Martti Lutherin
löytämä puhtaan lain ja evankeliumin saarna vaikuttaa kristittyjen elämään
verrattuna katolisten toimiin.
Olihan nyt, 1620-luvulla, kulunut jo yli sata vuotta Wittengergin linnankirkon teeseistä 1517. Augsburgin rauhan jälkeen 1555 protestantit olivat saaneet alueillaan vapaasti opettaa Jumalan Sanaa syvällisten Tunnustuskirjojen valossa, jakaa sakramentteja oikein ja pitää kansankielisiä jumalanpalveluksia. Oli ollut kaikilla aikaa oppia lukemaan, lukea Raamattua kansankielellä, sekä Vanhaa että Uutta testamenttia. Vainon ajat protestanttien alueilla olivat ohi. Ei näytä hyvältä evankelisten käyttäytyminen Brunswickin herttuan, Kristian nuoremman, ja kreivi Ernst von Mansfeldin johdolla. Ei ollenkaan hyvältä. Onko luterilaisella puhtaalla evankeliumilla tai kalvinistien oetuksella ollut lopulta mitään vaikutusta?
Aito
luterilainen vastaus tuohon kysymykseen on varmaan Jeesuksen vastaus:
minun opetuslapseni eivät evankeliumin voimasta tule tässä ajassa täydelliseksi, eivät edes vähemmän syntisiksi kuin muut Jumalan luomat ihmiset. he pystyvät raiskaamaan, ryöstämään ja murhaamaan, polttamaan, kiduttamaan ja vihaamaan sydämensä pohjasta lähimmäisiään. sen tähden he tarvitsevat Sovittajan pyhän Jumalan kasvojen edessä. viimeisenä päivänä he seisovat kaikkien ihmisten kanssa Suuren Kuninkaan edessä, jolle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä, ja joka tulee tuomitsemaan eläviä ja kuolleita.
Nämä kaksi
1620-luvun alun sotasankaria, "Jeesuksen asialla" ollutta
protestanttien merkittävintä johtajaa, olivat siis sangen lihallisia ihmisiä.
itse asiassa uskon ja tekojen vertailu käy selvemmäksi, kun muistamme että Brunswickin nuori hurjapää, Kristian nuorempi, oli protestantti ja hänen rinnallaan katolisia vastaan taistellut kokenut palkkasoturi Ernst von Mansfeld oli taustaltaan katolinen. Yhdessä he kamppailivat rintamilla tuhansia miehiä johtaen, yhdessä he ryöstivät ja raiskasivat sekä katolisten että protestanttien siviilialueita Alsacessa ja Hessessä. Toinen Lutherin oppia saanut, toinen paavin kirkossa kasvanut. Samat olivat julmuudet kanssaihmisiä kohtaan.
Kyynisesti
voimme siis kysyä, onko oikealla kristillisellä uskolla sitten mitään
merkitystä, jos näin on kuin edellä sanon.
Kyynisesti voimme vastata, että "oikeasta uskosta" he juuri taistelivat, repien Saksan maan riekaleiksi. 30-vuotinen sota oli viimeinen suuri uskon sota Euroopassa. Tämän jälkeen ei oikeasta uskosta ja kirkosta enään taisteltu näin suuressa mitassa. On niitä, jotka sanovat että pistämällä uskonnon hyllylle myös nykyajan Lähi-itä rauhottuisi. Uskonto on pahimmanlaatuisen sodan syy ihmiskunnan historiassa. Tähän voimme - ei kyynisesti vaan realistisesti - vastata, että ei se niin ole. 30-vuotisen sodan jälkeen sodat Euroopassa toki jatkuivat ja samoin julmuudet, jotka yltivät myöhemmin kansallisaatteiden, poliittisten ideologioiden ja muiden syiden sytyttäminä vielä hirveämpiin sotiin sekularisoituneessa 1900-luvun Euroopassa.
Brunswickin
Kristianin (1599-1626) isä kuoli hänen ollessaan vielä kovin nuori.
Aatelissuvun poika lähetettiin Tanskaan, jossa hän varttui setänsä, kuningas
Kristian IV:n, hovissa.
Sukunsa edustajana hän oli Brunswick-Lüneburgin herttua ja vuonna 1616 hän peri nuorena kuolleelta veljeltään myös Halberstadtin piispan viran. Vuonna 1540 tuo hiippakunta oli siirtynyt protestanttien käsiin, ja se oli hyvin varakas. Kristianin veri veti taistelukentille ja seikkailuihin. Ensimmäiset kokemuksensa hän sai Espanjan hallitsemassa Hollannissa, osallistuen kamppailuun itsenäisyydestä, Hollannin 80-vuotiseen sotaan.
Kerrotaan, että
rohkeasti ratsastavan Kristianin äiti oli harras kristitty. Tanskassa hän
näyttää kuitenkin oppineen tuon ajan kovan elämäntyylin, joka sitten koitui
hänen kohtalokseen.
Hollannin kokemusten rohkaisemana Kristian käytti vuonna 1621 hiippakuntansa varoja, etenkin Münsteristä ja Paderbornista, ja kokosi johtoonsa 10.000 miestä käsittävän palkkasoturiarmeijan. Nuorukainen vannoi uskollisuutta Böömin Talvikuninkaalle, jonka keisari Frederik II oli karkoittanut maanpakoon Valkoisen vuoren tappion ja Prahan valtauksen jälkeen. Tämä varsin erikoinen poliittinen ratkaisu johtunee siitä, että Kristian oli romanttisesti rakastunut Talvikuningatar Elizabethiin ja tahtoi palvella kuningasparia.
Kristian otti
liittolaisekseen toisen seikkailijan, kreivi Ernst von Mansfeldin
(1580-1626), joka oli taustaltaan katolinen.
Nuorena sotilaana Unkarissa hän riitautui Habsburgien suvun kanssa niin pahasti, että vaikka oli katolinen, lähti mukaan 30-vuotiseen sotaan protestanttien puolella. Sanotaan että kyse olisi ollut "kiittämättömyydestä" arkkiherttua Leopoldin puolelta. Talvikuningas, Fredrik V, oli mielissään etevästä upseerista ja hän voitti useita taisteluita vuosien 1621-22 kuluessa. Mahtavin saavutus oli itsensä Tillyn lyöminen Wieslochissa 22.4. 1622 käydyssä kamppailussa (lähellä Heidelbergia). Koska Mansfeldin palkkasoturit eivät raadelleet vain vihollisia vaan myös protestanttien omia kyliä ja kaupunkeja saalista etsiessään, Frederik V joutui sanoutumaan hänestä irti. Tässä tilanteessa - ja maineessa - von Mansfeld siis löysi nuoren Kristianin kumppanikseen, ja yhdessä heidän armeijansa ryöstelivät Lorrainen seutuja kesällä 1622.
Espanjalainen
peli avattiin elokuussa 1622, kun reippaat kaverukset, Kristian ja von
Mansfeld, kohtasivat nämä pelätyt joukot Fleurusin taistelussa Alankomaissa.
Hollanti kamppaili itsenäisyydestä Espanjan kuninkaan vallasta. Tärkeä Bergen-op-Zoom kaupunki Schalde-joen varrella oli jo pitempään ollut piiritettynä ja sen tilanne oli uhkaava. Hollantilaiset ottivat nyt yhteyttä Kristianiin ja Mansfeldiin, joiden joukot olivat tyhjäntoimittajina ja ryöväreinä Lorrainessa. Sovittiin suuresta rahasummasta, jolla nämä joukot ostettiin ja tavoitteena oli helpottaa piiritetyn Bergen-op-Zoomin tilannetta. Mutta sinne oli tosi pitkä matka ja kyseessä olivat espanjalaiset... Viisaampi sotilasjohtaja olisi ehkä miettinyt kahdesti.
Raha on rahaa
ja seikkailu kiehtoi. Kristianilla oli myös omia kokemuksia Hollannin
taisteluista, eikä hän pelännyt mitään (vaikka kaiken järjen mukaan olisi
pitänyt).
Armeija lähti pikamarssille läpi pohjois-Ranskan ja nykyisessä Belgiassa olevan Hainautin kautta kohti piiritettyä Bergen-op-Zoomia. Espanjalaiset tekivät seuraavan shakkisiirron. Gonzalo Fernández de Córdoba ((1585–1635) nimisen kenraalin johdolla joukot marssivat Palatinasta Luxemburgin kautta ja Ardennien yli hurjaa vauhtia. Córdoba onnistui kohtaamaan Kristianin ja von Mansfeldin Brabantin rajoilla, nykyisen Belgian alueella, ennenkuin he pääsivät perille tavoittelemansa piiritetyn kaupungin luo.
Tässä kohtaa
alkaa olla olo kuin venäläisessä romaanissa. Ihmisiä ja paikkoja vilistää
niin paljon, ettei meinaa mukana pysyä.
Protestanttien
etujoukot kohtasivat yllättäen espanjalaisia ratsuin liikkuvia
tiedustelijoita elokuun 27. ja 29. 1622. Pikamarssi loppui siihen. Ei täällä
pitänyt olla espanjalaisia eikä ketään muitakaan.
Córdoballa ei ollut juuri ratsujoukkoja, joten hän oli asettanut terciansa puolustusasemiin Melletin kaupungin lähelle siten, että metsä suojasi molempia sivustoja, suuret miesjoukot eivät voineet sieltä hyökätä puiden ja pensaiden takia. Oikealla sivustalla oli 800 musketööriä puiden suojissa ja viisi ratsu-skvadronaa kahdessa rivissä (puolirykmenttiä). Vasemmalla sivustalla oli neljä ratsu-skvadroonaa. Keskustan muodosti neljä eskadroonaa, joista ensimmäisessä Napolin, Bolognan ja Verdugon espanjalaiset terciat, toisessa Isemburgin ja Emdenin rykmentit ja neljä ranskalaista komppaniaa, kolmannessa Capuan tercia neljännen eskadroonan muodosti Fuggerien rykmentti.
MikkoL: tercio
no siinä
sinulla on tien sulkija.
muistutan vielä, että tercio on siis espanjalaisten kehittämä suuri ja hyvin koulutettu sotilasosasto, joka käsitti noin 3000 peitsimiestä ja musketööriä. 1600-luvun Euroopassa se oli käytännössä miltei voittamaton, erittäin taistelutahtoinen ja pelätty. Napolin tercio oli näistä Fleursin taisteluun osallistuneista kokenein, ja sai Córdobalta kunniapaikan tien sulkemisessa oikealla.
tämä on kyllä
hankalaa tekstiä, kiitos huomautuksestasi, mama.
minusta on tärkeää, että kertomuksessa on todellisuuden tuntu ja maku, päivämääriä, paikkakuntia, raudan kalsketta, hevosten hirnuntaa ja polttavaa tulta. käyn tätä sotaa läpi siksi, että tämä on hurjaa hengellistä todellisuutta, kamppailua Euroopan ja koko maailmankin sielusta. tarina on aika vähän tunnettua juuri vaikeutensa takia. mutta uskon että tämäkin palsta tulee näyttämään, että meidän Herramme on melkoinen Kuningas. siitä myös historian näkökulmasta tietoisena on helpompi antaa sekä oman elämän että kirkon ja seurakunnan ja seuratuvankin ohjakset Hänen kokeneisiin käsiinsä. pieniä ovat ongelmamme usein tämän Herran hoidettaviksi, mutta ei Hän niitä halveksi, vaan tahtoo lastaan auttaa.
Fleurusin
taistelussa elokuun 29, 1622 Euroopan protestanttien tärkein armeija oli siis
yllätettynä ja kohtasi tiensä sulkevat katoliset vankassa puolustusasemassa.
Yltiöpäisten seikkailijoiden johtamat protestantit asettuivat hyökkäysasemiin siten, että oikealla sivustalla oli kymmenen ratsukomppanjaa kahdessa rivissä, keskustassa Mansfeld johti kahdeksaa pataljoonaa kahdessa linjassa ja vasemmalla Kristian johti viittäkymmentä ratsukomppaniaa kahdessa linjassa. Ratsain pikamarssin tehneet joukot olivat hyvässä kunnossa, sen sijaan jalkamiehet olivat uupuneita. Portestanttien armeija oli käsittänyt 25.000 miestä kun Hollannin matkalle lähdettiin, nyt oli joukosta jäljellä vain 14.000.
Ei hätää jatka
vaan, mulla on tässä hiiressä tällainen skrolleri...
Fleurusin
taistelu tuo jotenkin mieleen 1 maailmansodan järjettömät hyökkäykset lujasti
kaivautuneita vihollisia vastaan.
Mansfeld onnistui saamaan jotain rakoa saksalaiseen keskustaan, kun taas espanjalaiset terciot torjuivat kerta toisensa jälkeen yltiöpäisen Kristianin tuhansien hevosten hyökkäykset. Musketöörit ampuivat kuolettavaa tulta sivulta, ja ratsut ja miehet kaatuivat maahan jo ennenkuin törmäisvät espanjalaisten teräviin peitsiin. Kristian ei antanut periksi. Kuin meri lyö kallioon, hän yhä uudestaan komensi haavoittumisestaan välittämättä uuteen rynnäkköön. Viiden tunnin taistelun jälkeen hän joutui lopettamaan, suunnattomia tappioita kärsineenä. Koko yritys oli alusta asti sulaa hulluutta.
Kristian ja
Mansfeld lähtivät joukkoineen pois toivoen pääsevänsä Liegen suuntaan.
Espanjalaiset olivat hurjasta kamppailusta liian uupuneita seuratakseen. Mutta seuraavana päivänä, elokuun 30. 1622, Córdoban joukot lähtivät protestanttien jälkeen ja tavoittivat heidät hajallaan tiellä. Kristian ja Mansfeld eivät olleet varautuneet tällaiseen sinänsä aivan todennäköiseen mahdollisuuteen eivätkä mitenkään suojelleet armeijaansa. Teurastusta jatkui pitkin päivää, protestanttien varusteet ja tykit ja kaikki jalkamiehet sekä useimmat ratsumiehet kuolivat Fleurusin tiellä tuona elokuun päivänä. Koko armeija tuhoutui. Vain noin 3000 ratusmiestä pelastui nopean laukkansa avulla, heidän joukossaan Kristian ja Mansfeld.
Evankeliumin
asia oli joutunut Tshekkien maassa kapinan kukistamisen myötä suuriin
vaikeuksiin, katolisuus palautettiin voimalla koko maahan.
Protestanttien armeijan taistellessa toivottomassa hyökkäyksessä lujana kalliona seisovia espanjalaisia vastaan Fleureusissa ja hukatessa koko armeijansa, katolisten kenraali Tilly puolestaan valloitti helposti koko tärkeän Palatinan alueen, protestanttien sydänmaita. Tilly voitti Kristianin uudelleen palkkaaman armeijan totaalisesti Stadtlohnin taistelussa elokuun 6, 1623. Murtunut, vain 26 vuotias Kristian kuoli Wolfenbüttelissä 16.6. 1626. Protestanteilla ei ollut nyt omaa armeijaa, voittoisat katoliset ottivat heidän alueitaan haltuunsa ja koko evankelisen kirkon ja kansan tulevaisuus Saksassa näytti sinetöidyltä. 1500-luvun ruhtinaat pitivät Lutherin uskonpuhdistuksen hengissä, mutta nyt näytti siltä, että Augsburgin tunnustuksen lausuva evankelisuus säilyisi lähinnä ehkä vain Pohjoismaissa.
MikkoL:
30-vuotisen sodan ensimmäinen ns. böömiläinen vaihe tulee päätökseen Kristian Brunswickin, Halbertstadtin piispan, kuoleman myötä.
omana
kommenttinani rohkenen ajatella, että Herra oli nähnyt nuoren Kristianin
rikollisen toiminnan Lorrainessa ja muualla, talonpoikien ja talollisten
tuskan ja kärsimyksen protestanttien palkkasoturien riehuessa.
Hän sitten vain päätti, että "sinä et minun asiaani tule hoitamaan". Tällainen kaveri ei sopinut tehtävään, tarvittiin toinen. Jota vielä jouduttiin odottamaan. Kristian kuoli nuorena, murtuneena ja jättämättä jälkeläisiä. Herralla oli antaa asiansa mennä tältä osin tosi huonoon kuntoon, ja kaikki saivat nähdä etteivät luterilaiset olleet palkkasotilaina sen kummempia kuin katoliset. Herra katsoo sydämeen ja koettelee meitä. Ei tämä ole mikään automaatio, tämä elämä.
usein mietin
tuota lääkintäpuolta.
oliko 30-vuotisen sodan aikaan armeijan mukana ylipäätään lääkintämiehiä tai lääkäreitä? varmaankin oli. vanha suomenkielinen sana miekalle nimittäin on "lääkäri". ne kuuluivat läheisesti yhteen. millaisia vammoja esimerkiksi Fleurusin taistelussa saatiin ja miten niitä voitiin hoitaa? raskaan ratsumiehen miekan sivallus, käsi miltei poikki, niin että luu näkyy valkoisena. kevyen miekan pisto rintaan puhkaisten keuhkon. pistoolin luoti silmään, terävä peitsi läpi ratsumiehen jalan, musketin pyöreä luoti uponneena selkään. onhan näitä mahdollisuuksia. paljon sidetarpeita, amputointia, vieraiden esineiden poistamista, murtuneiden luiden tukemista. ilman anestesiaa kaikki. arvelen, että miehiä enemmän kärsivät heidän hevosensa, jotka hyökkäyksessä pakotettiin päin teräviä seipäitä ja musketin kuulat tunkeutuivat niiden ruhoon.
entä
hautaaminen.
kun on kyse yli kymmenestä tuhannesta miehestä, jotka saavat yhtenä päivänä surmansa, se on todellinen ongelma. yksi tapa on lähteä pois, antaa luonnon hoitaa. sellaiselle kentälle ei tee mieli muutamaan kuukauteen kenenkään mennä. koska Fleurusin taistelu oli lähellä kaupunkia, tämä tuskin tuli kysymykseen. Kulkeehan mätänevän ruumiin haju tuulessa kauas ja on sietämätön. kristillinen kunniallinen hautaus tuskin myöskään on käytännössä mahdollinen. jäljelle jäävät joukkohaudat, joihin tuhannet ruumiit ja hevosten raadot pannaan haisemasta. usein saa lukea, että tuohon aikaan kaatuneiden ruumiita heitettiin jokeen, missä sellainen oli. niissä ei kannattanut vähään aikaan kalastella.
muskettien ja
muiden tuliaseiden yleistymisellä sotatantereella oli suuri merkitys
lääketieteen kehitykselle.
teräaseiden puhtaiden pistojen ja viiltojen hoito oli lähinnä terävien esineiden käsittelyyn tottuneiden partureiden alaa. lääkärit lukivat vanhoja kirjoja ja viisastelivat, miesten vammoja sitovia ja jäseniä amputoivia puoskareita ei arvostettu korkealle. mutta ampuma-aseiden aiheuttamat vaaralliset vammat muuttivat tilannetta. Parturina aloittanut Ambroise Paré nousi Ranskan kuninkaan henkilääkäriksi juuri sotatantereella saadun kokemuksen takia. Hän huomasi kuinka suuren vahingon aiheutti ampumahaavojen käsittely kiehuvalla öljyllä. Niin tehtiin koska ruuti luultiin että ruuti on myrkyllistä. Tämän sijasta hän suositteli sidettä, jossa on kanankeltuaista, ruusuöljyä ja tärpättiä. Uhh.. mutta tulokset olivat paremmat.
Tuon ajan
lääkinnästä saa kuvan, kun ajattelemme virtsakivien poistamista. jonka Samuel
Pepys koki 1658. Muunlaista leikkausta ei tunnettu kuin sellainen, jossa
lääkäri painaa suuren sormilla tuntuvan kiven potilaan ihoa vasten ja sitten
leikkaa sen ihon läpi pois.
Samuelin leikkaus tehtiin isossa salissa, koska perhe ja sukulaiset tahtoivat olla leikkauksessa mukana. Tämä saattoi olla hänen viimeinen hetkensä. Koska anestesiaa ei tunnettu, Samuelille tarjottiin ruusuvettä, johon on sekoitettu munavalkuiaista ja lakritsia. Kuinkahan tehokas juoma lie ollut. Joka tapauksessa, lääkärin nopeus oli ratkaiseva. Pepsy ei anna aikaa mutta tiedämme myöhemmältä ajalta, että taitava kirurgi pystyi suorittamaan tuollaisen leikkauksen 56 sekunnissa. Samuel Pepsy selvisi hengissä. Kertomus antaa siis meille jotain kuvaa siitä, mikä odotti 30 vuotisen sodan kamppailuissa vakavammin haavoittuneita sotilaita.
MikkoL: po Pepys
TANSKAN
VÄLIINTULO 1625-1629
Martti Lutherin vaikutuksesta alkanut uskonpuhdistus saavutti Pohjoismaat varhain. Saksan pohjoinen rajanaapuri Tanska-Norja sai Ruotsin tavoin heti 1520-luvulla voimakkaita vaikutteita Lutherin Wittenbergistä. Kuningas Kristian III (1503-1559) oli mukana Wormsin valtiopäivillä. Samoin kuin Ruotsin Kustaa Vaasa, Kristian III katsoi eduksi, että Lutherin opetus tulisi Tanska-Norjan kirkon perustaksi. Tärkeä vaikutin Tanskassakin oli kirkon suuren omaisuuden ottaminen kuninkaan haltuun. Muutos tapahtui vuoden 1537 asetuksella. Tanskalaiset sotilaat taistelivat pian sen jälkeen jo Schmalkaldenin liitossa protestanttien puolella keisari Kaarle V:n katolisia vastaan.
Böömin kapinan
kukistuminen ja Palatinan seikkailijoiden, Brunswickin Kristianin ja von
Mansfeldin tuho olivat johtaneet Lutherin kirkon perikadon partaalle 1625.
Yhtään merkittävää sotajoukkoa ei ollut protestanttien puolella. Lahjakkaan kenraali Tillyn johtamat voittoisat Katolisen liigan joukot ja hurjat Espanjan terciot hallitsivat suurta osaa Saksaa. Katoliset saattoivat periaatteessa toteuttaa mitä päätöksiä tahtoivat Saksan ruhtinaskunnissa. Kuningas Kristian III katsoi tilannetta hyvin huolestuneena. Hän arveli voivansa auttaa protestanttien asiaa. Samalla hän näki tilaisuuden vahvistaa Tanska-Norjan etuja Pyhän roomalaisen keisarikunnan sisäisen heikkouden aikana. Väärin laskettu. Tanskalaiset saivat selkäänsä ja valtion suurvalta-asema Euroopassa romahti neljässä vuodessa.
Kuningas
Kristian IV (1577-1648) oli 30-vuotisen sodan aikoihin jo melkoisen perheen
isä.
Hän sai vaimonsa, Brandenburgin Anna Katariinan (1575-1612), kanssa kuusi lasta. Tämän kuoltua, kuningatar Kirsten Munk (1598-1658)synnytti kaksitoista lasta. Kristianilla oli siis kaikkiaan 18 virallista lasta. "Epäviralliset" lapset mukaanlukien heitä lienee ollut ainakin 26. Valkoisen vuoren murskatappion jälkeen 1620 Kristian IV sai poikansa Fredrikin Bremenin meren hallintaan (kuningas oli laajentanut Tanskan laivastoa) ja 1621 Holsteinin, "Tanskan niemen" tyvessä Saksan rajalla.
Näiden
saavutusten jälkeen kuningas alkoi epäröidä. Tilanne Pyhän roomalaisen
keisarikunnan alueella ei ollut yksinkertainen ja sotajoukot olivat suuria.
Eräs niistä syistä, jotka saivat hänet lähtemään protestanttien avuksi oli pelko, että Ruotsi-Suomen Kustaa II Aadolf puuttuisi asioihin hänen sijastaan. Toinen syy oli kansainvälinen painostus, jossa häntä pyydettiin mukaan. Missä määrin puhtaan evankeliumin kirkon kohtalo vaikutti kuningas Kristian IV päätökseen lähteä mukaan ei ole tiedossani. Arvelen että ei kovinkaan paljon.
Ja niin kävi,
että Tanska lähti kuninkaan henkilökohtaisesti johtamana sotaan toukokuun 9,
1625. Kristian IV:llä oli noin 25.000 miestä johdossaan, peitsimiehiä,
musketöörejä, ratsumiehiä ja kenttätykistöä.
Ei armeijasta ollut mihinkään. Tillyn harjaantuneet ja kovissa taisteluissa karaistuneet joukot murskasivat heidät elokuun 26. 1626 Lutter-am-Barenbergen taistelussa. Moshe Dayan sanoi aikoinaan syyrialaisille "se tie, joka vie Damaskosta Jerusalemiin vie myös Jerusalemista Damaskoon" Näin kävi, kesällä 1627 Tillyn ja Wallensteinin armeijat ryöstivät ja raiskasivat Jyllantia kenenkään estämättä. Hädissään Kristian solmi puolustusliiton Kustaa II Aadolfin kanssa 1.1. 1628. Mutta erityisesti Tanskan uusi laivasto, jonka hän oli koonnut, antoi tarvittavan lisävoiman, niin että katoliset lähtivät maasta ja suostuivat Lübeckin rauhaan toukokuussa 1629.
Monien lapsien
isä, "renesanssikuningas" Kristian IV ei ollut se, jonka kautta apu
Lutherin asialle tuli.
Paljon hän teki Tanskan talouselämän ja kaupan ja laivaston hyväksi, mutta seikkailu 30-vuotisessa sodassa oli huonosti valmisteltu, mitään tukea ei etsitty liittolaisilta. Armeijan kokokin on suhteellisen pieni Tanska-Norjan näkökulmasta. Suurin piirtein Kristianin ja Mansfeldin yksityisarmeijoiden luokkaa. Olisikohan kaveri lähtenyt vähän soitellen sotaan? Tanskan sotilasmahti oli joka tapauksessa menetetty ja katoliset olivat tuhonneet viljavan Jyllannin. Kristian IV oli murtunut mies ja kesti useita vuosia, ennenkuin hän toipui ja sai maansa asioista taas otteen.
TILLY
Katoliset sotajoukkojen johtajat, kenraali Tilly ja kenraali Wallenstein, olivat espanjalaisten ohella ratkaisevat pelinappulat 30-vuotisen sodan laudalla. Joku Tanska-Norjan armeija oli näille kahdelle suorastaan helppo pala nielaista - melkein purematta. Tillyn kreivi Johann Tserclaes (1559-1632) oli Pyhän roomalaisen keisarikunnan armeijan marsalkka. Espanjan alaisessa Alankomaassa syntynyt Tilly oli taisteleva katolinen, hänet oli kasvatettu jesuiittojen suojissa Kölnissä. Vain viistoistavuotisna hän lähti armeijaan ja nousi huippulahjakkaana sotilaana rajujen taistelukokemusten myötä nopeasti kenraaliksi.
Tilly omaksui espanjalaisen tercio muodostelman
ja opetti sen huolellisesti sotilailleen.
Kuten näimme, yhdessä espanjalaisten kanssa, Tillyn johtamat katolisen liigan joukot murskasivat böömiläisten armeijan kahdessa tunnissa Valkoisen vuoren taistelussa lähellä Prahaa 6.11. 1620. Tilly menetti vain 700 miestä, protestanti tuhansia ja taas tuhansia. Hurjapäinen Kristian onnistui lyömään hänet Wieslochissa, Fleurusia katselimme edellä, lopullinen Tillyn kosto Kristianille tuli Stadtlohin taistelussa, jonka murskatappioon nuorukainen murtui ja koko Böömin kapina, 30-vuotisen sodan ensimmäinen vaihe, päättyi.
WALLENSTEIN
Albrecht Wenzel Eusebius von Wallenstein (1583-1634) on aikansa lapsi, arvoituksellinen generalissimo. Tillyn tapaan erittäin lahjakas ja rohkea sotilas, palkkasoturi ja "kova mies" sanan varsinaisessa merkityksessä. Böömin protestanttiseen sukuun syntynyt Wallenstein liittyi katolisten puolelle tarjoten suuren armeijansa keisari Frederik II palvelukseen. Vastineeksi hän ei pyytänyt paljoa, vain armeijansa saaman sotasaaliin. No miten näin, protestantti katolisten puolella? Jesuiitatko taas? Jep. Albrechtin vanhemmat kuolivat kun poika oli vain 12 vuotias ja hänetlähetettiin katolisen setänsä hoitoon. Setä laittoi pojan jesuiittojen kouluun Olmütz nimisellä paikkakunnalla. Wallensteinista tuli taisteleva katolinen. Sanan varsinaisessa mielessä taas vaikka motiiveita oli toki muitakin kuin paavin kirkon asia.
Wallenstein ei
ollut yksinkertainen liittolainen keisari Fredrik II:n kannalta.
Etevänä poliitikkona, häikäilemättömänä palkkasotilaana, kunnianhimoisena ja omasta arvostaan hyvin tietoisena hänen näköpiirissään oli nousu valtaan ja kunniaan. Keisari alkoi epäillä Wallensteinin uskollisuutta ja tämän joukkojen riehuminen antoi mahdollisuuden lähettää hänet sivuun Friedlandin herttuakuntaan, jonka hän oli itselleen rakentanut. Kun sotaonni kääntyi, keisarin oli pakko kutsua etevä ja miesten ihailema Wallenstein takaisin. Tilanne kärjistyi jatkuvasti voimistuvan Wallensteinin kanssa niin pahaksi, että keisari antoi lopulta murhata sotapäällikkönsä helmikuun 25, 1635. Murhaajat yllättivät hänet nukkumasta ja surmasivat häkeltyneen miehen piikillä varustetulla käsikirveellä.
Tanskan
kuningas Kristian IV oli verisen tappionsa jälkeen vetäytynyt tukemasta
protestantteja.
Lutherin asian kannattajilla ei ollut omaa armeijaa eikä sotilasjohtoa. He olivat nyt täysin katolisten armoilla. Katolinen liiga pyysi 1629 keisaria ottamaan takaisin kaikki Augsburgin rauhassa 1555 katolisilta otetut ja sekularisoidut maat. Ferdinand II antoi tällaisen määräyksen, jonka todellisena tarkoituksena oli siirtää suuret maa-alueet ja rakennukset protestanttien vallasta takaisin katolisille. Wallensteinilla oli 134.000 miehen massiivinen armeija, jolla tuo keisarin edikti voitiin panna toimeen. Monet protestantit joutuivat pakenemaan alueilta, joissa olivat lähes 100 vuotta asuneet.
Koska keisari
ei luottanut Wallensteiniin ja katolinen aatelisto ja vaaliruhtinaat olivat
epäluuloisia, hänet syrjäytettiin 1630. Kenraali Tilly oli katolisen liigan
uskollinen komentaja.
Keisarin määräys ottaa protestanteilta suuret maa-alueet pois oli vain alkusoittoa. Taistelevien katolisten tavoitteena oli sammuttaa koko uskonpuhdistuksen kirkko, niin luterilaiset kuin kalvinistit, ja palauttaa koko keisarikunta paavin kirkon hallintaan. Mutta Herra ei sallinut näin tapahtuvan. Heinäkuussa 1630 astui Pommerissa maihin Ruotsi-Suomen kuningas Kustaa II Aadolf mukanaan 4,000 sotilasta. |
Monday, October 10, 2011
30-vuotinen sota (1)
Subscribe to:
Posts (Atom)